(EPÄ)ONNEN TULI

(EPÄ)ONNEN TULI

Kun isäni kuoli reilut kymmenen vuotta sitten, ymmärsin, että elämä tässä ihmiskehossa ei ole ikuinen. Tuohon aikaan olin sisäisesti kuollut. Innoton ja vailla suuntaa. Roihu sisälläni oli hiipunut. Ja se oli hiipunut pelon tähden. Erinäiset tapahtumat saivat minut raiteiltani, elämä tapahtui ulkoa sisälle. Aloin pelätä vahvoja, pääosin kielteisiä tunteita ja tilanteita, joita en kyennyt kohtaamaan. Tämän kieltäminen ja tiedostamaton vältteleminen aiheutti sen, että elämä alkoi rajoittua, pienentyä, näivettyä ja muuttua hiljalleen tunnottomaksi. Olin hengissä mutta en elossa. Kuolema kuitenkin muutti kaiken. Se räjäytti maailmani perustan tuhansiksi päreiksi, eikä säästänyt mitään. Paitsi totuuden. 
Ja sitä minä janosin. 

Totuuden halusta tuli elämäni tärkein asia. Olin valmis menemään kuinka pitkälle tahansa, jotta tuntisin vielä olevani Elossa. Luihin ja ytimiin asti virran johdettavana. Halusin päästä yhteyteen nuorempana tuntemani ihmeen ja taianomaisen mahtipontisuuden sykkeen kanssa. Lapsena tiesin vaistomaisesti, että olisin kykenevä mihin ikinä, minkä henkeni – tai mielikuvitukseni - kykeni unelmissani luomaan. Halusin palata tuon voiman äärelle. 
Silloin päästin irti siitä miten asioiden pitäisi mennä ja sallin sen nousta, minkä oli määrä nostaa minut elävien kirjoihin. Toisin sanoen, nöyrryin elämän edessä. Ehkä jokin suurempi viisaus sisälläni tiesi minua paremmin mikä tekisi minut onnelliseksi. Se oli taitekohta. Siitä alkoi systemaattinen sortuminen – ja uudelleen rakentuminen. 

Puhun palosta ja poltteesta alleviivaten. Mielestäni epäonnistumisen pelko on todellisuudessa valon pelkoa, onnistumisen pelkoa. Pelkoa sallia suuruutemme. Sehän voisi johtaa vaikka mihin ja mihin ikinä! Pelko on aina seurausta jonkinasteisesta uskosta puutteeseen. Jossain syvällä sabotoi ajatus epäonnistumisen katastrofista, jossa voimme menettää onnellisuutemme – tai siis tyytyväisyytemme. Koski menetys sitten kunnioitusta, iloa, turvaa, rakkautta, ihailua, arvostusta tai vaikkapa uskottavuutta. Kaikki asioita jotka eivät koskaan synny itsemme ulkopuolella. Olemme kuitenkin erinomaisen tottuneita ja ehdollistettuja puutos-ajatteluun. Lyöväthän ympäröivät realiteetit vasten kasvojamme. Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat kuitenkin saman ilmiön ulkokehässä liikkuvia tasoja. Ne eivät ole itse ilmiö. Ilmiön ytimessä nimittäin hallitsee yksi ja ainut kuningas. Kuningas Halu. 

Elämänhalu uuteen. Laajenemisen, kasvun ja vapautumisen luonnollinen tendenssi ja suunta. Ilman halua meillä ei ole tarvittavaa energiaa uuden luomiseen. Ilman halua, me olemme pystyyn kuolleita. Mutta halua on monenlaista. On olemassa mielen halua, aistiärsykkeiden sanelemaa halua. Kulttuuri -ja yhteiskuntasidonnaisia haluja, joita meidän ”kuuluu haluta”. Ja sitten on olemassa sielullista halua. Tämän tason halu on erilaista. 

Sielullisen halun tunnistaa mielestäni siitä, ettei se jätä rauhaan. Ajatus, etiäinen, unelma, visio, välähdys, pohjaton kiinnostus asiaa kohtaan ja määrittelemätön liikehtimisen entusiastinen tulva saattaa kiihdyttää olemustamme jo pelkästään ajatellessamme asiaa. Siitä puhuminen, sen tutkiminen ja opiskelu, siitä unelmoiminen, jopa fantasiointi kiihdyttää tulta sisällämme. Se näkyy meissä monella tapaa, mutta erityisesti se näkyy silmissämme. Kun olemme äärellä ääni muuttuu. Se on yksinkertaista. Selkeää, kirkasta, terävää ja voimakasta. Siitä ei voi erehtyä. Mielestäni se on meissä olevaa jumaluutta, joka haluaa esiin, luomaan maailmaan rakkauden tekoja eri tavoin.

Epäonnistumisen pelkoon liittyy aina disharmonia sisäiseen oikeaamme nähden. Katsomme asiaa eriävästä näkökulmasta totuuteemme kanssa. Ja se saa aikaan kipua. Kun halu mennä kohti suurinta iloa ylittää pelon lamauttavan vibraation, alkaa syntyä jotain mikä räjäyttää kaikki onnistumisen ja epäonnistumisen käsitteet avaruuteen. Epäonnistumisesta tulee irrelevanttia. Sillä ei ole enää valtaa, sillä fokus on kohdennettu toisaalle; maagiseen luovaan todellisuuteen.

Olen 35-vuotisen elämäni aikana tehnyt muutamia selkeitä ammatillisia muutoksia. Huippu-urheilu opetti keskeneräisyyden kepeyttä: esiin on astuttava vaikka kunto olisi vajaa. Päämäärä on oleellinen, mutta ainoastaan intensiivinen läsnäolo ja yksityiskohtien huomioiminen joka ikinen päivä luo tien. Ei ole suuria askelia, on vain pieniä. Maahan ei voi jäädä makaamaan, on noustava ylös, joka kerta. Samalla tavalla kuin näytteleminen opettaa kuuntelemaan ja kuulemaan, jalostamaan hyväksymisen ja tyhjentymisen taitoa, opettaa kuvataide näkemään vähintään yhtä väkevästi sisimmän salaisuuksia kuin heijasteista symboliikkaa. Aina voi valita uudestaan. Yhteistä näille ammateille on vähintäänkin yksi asia: Tekeminen. On tehtävä, tehtävä ja tehtävä. 
Viisaus ja kokemukset liittyvät usein yhteen. Samoin arvostus ja kunniotus; me ymmärrämme usein pienten asioiden merkityksen suurten menetysten tähden. Ja vain niiden kautta. Joku kutsuu niitä epäonnistumisiksi, joita ne myös voivat olla, itse pidän niitä onnistumisen edellytyksinä. Välttämättöminä polkuina, jotka avautuvat eteemme ja näkyvät takanamme yhtä loogisina ja irrationaalisina kuin elämän mysteeri. Kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää. Mutta hyväksyä kyllä. Mikäli halu elää rakkaudessa ja rakkaudesta tuntuu oleelliselta.
Kilpailu, vertailu, riittämättömyys, keskinkertaisuus, arkuus, varmistelu, jaarittelu, pikkunätteys, kompromissius, ahneus, vilpillisyys, valehtelu...kaikki egon ominaisuuksia. Renkinä hyviä, isäntinä helvetin huonoja.

Kaivakaa siis halunne esiin! Kuten yksi aikamme suurista mestareista on todennut: Intohimoton ihminen ei minua kiinnosta. Jospa kaikkien elämässä onkin tarpeeksi ilmaa ja riittävästi sytykkeitä, jotta roihu voisi syttyä. Sitä ennen sielullisen halun suunta on kutsuttava. Ja kun se ilmestyy, sallikaamme sen palaa! Ettemme nääntyisi lähteen äärelle. 

Elämän Tuli polttaa kaiken epäoleellisen – ja jäljelle jää vain se mikä on Totta.
Ja siinä on Kaikki.

Näihin sanoihin,
Rakkautta Syksyyn !

#herozerohero

Teksti on osa Valtioneuvoston kanslian järjestämää tapahtumaa HEROZEROHERO valtakunnallisena Epäonnistumisen Päivänä 13.10.2017.

SAA JAKAA