(EPÄ)ONNEN TULI

(EPÄ)ONNEN TULI

Kun isäni kuoli reilut kymmenen vuotta sitten, ymmärsin, että elämä tässä ihmiskehossa ei ole ikuinen. Tuohon aikaan olin sisäisesti kuollut. Innoton ja vailla suuntaa. Roihu sisälläni oli hiipunut. Ja se oli hiipunut pelon tähden. Erinäiset tapahtumat saivat minut raiteiltani, elämä tapahtui ulkoa sisälle. Aloin pelätä vahvoja, pääosin kielteisiä tunteita ja tilanteita, joita en kyennyt kohtaamaan. Tämän kieltäminen ja tiedostamaton vältteleminen aiheutti sen, että elämä alkoi rajoittua, pienentyä, näivettyä ja muuttua hiljalleen tunnottomaksi. Olin hengissä mutta en elossa. Kuolema kuitenkin muutti kaiken. Se räjäytti maailmani perustan tuhansiksi päreiksi, eikä säästänyt mitään. Paitsi totuuden. 
Ja sitä minä janosin. 

Totuuden halusta tuli elämäni tärkein asia. Olin valmis menemään kuinka pitkälle tahansa, jotta tuntisin vielä olevani Elossa. Luihin ja ytimiin asti virran johdettavana. Halusin päästä yhteyteen nuorempana tuntemani ihmeen ja taianomaisen mahtipontisuuden sykkeen kanssa. Lapsena tiesin vaistomaisesti, että olisin kykenevä mihin ikinä, minkä henkeni – tai mielikuvitukseni - kykeni unelmissani luomaan. Halusin palata tuon voiman äärelle. 
Silloin päästin irti siitä miten asioiden pitäisi mennä ja sallin sen nousta, minkä oli määrä nostaa minut elävien kirjoihin. Toisin sanoen, nöyrryin elämän edessä. Ehkä jokin suurempi viisaus sisälläni tiesi minua paremmin mikä tekisi minut onnelliseksi. Se oli taitekohta. Siitä alkoi systemaattinen sortuminen – ja uudelleen rakentuminen. 

Puhun palosta ja poltteesta alleviivaten. Mielestäni epäonnistumisen pelko on todellisuudessa valon pelkoa, onnistumisen pelkoa. Pelkoa sallia suuruutemme. Sehän voisi johtaa vaikka mihin ja mihin ikinä! Pelko on aina seurausta jonkinasteisesta uskosta puutteeseen. Jossain syvällä sabotoi ajatus epäonnistumisen katastrofista, jossa voimme menettää onnellisuutemme – tai siis tyytyväisyytemme. Koski menetys sitten kunnioitusta, iloa, turvaa, rakkautta, ihailua, arvostusta tai vaikkapa uskottavuutta. Kaikki asioita jotka eivät koskaan synny itsemme ulkopuolella. Olemme kuitenkin erinomaisen tottuneita ja ehdollistettuja puutos-ajatteluun. Lyöväthän ympäröivät realiteetit vasten kasvojamme. Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat kuitenkin saman ilmiön ulkokehässä liikkuvia tasoja. Ne eivät ole itse ilmiö. Ilmiön ytimessä nimittäin hallitsee yksi ja ainut kuningas. Kuningas Halu. 

Elämänhalu uuteen. Laajenemisen, kasvun ja vapautumisen luonnollinen tendenssi ja suunta. Ilman halua meillä ei ole tarvittavaa energiaa uuden luomiseen. Ilman halua, me olemme pystyyn kuolleita. Mutta halua on monenlaista. On olemassa mielen halua, aistiärsykkeiden sanelemaa halua. Kulttuuri -ja yhteiskuntasidonnaisia haluja, joita meidän ”kuuluu haluta”. Ja sitten on olemassa sielullista halua. Tämän tason halu on erilaista. 

Sielullisen halun tunnistaa mielestäni siitä, ettei se jätä rauhaan. Ajatus, etiäinen, unelma, visio, välähdys, pohjaton kiinnostus asiaa kohtaan ja määrittelemätön liikehtimisen entusiastinen tulva saattaa kiihdyttää olemustamme jo pelkästään ajatellessamme asiaa. Siitä puhuminen, sen tutkiminen ja opiskelu, siitä unelmoiminen, jopa fantasiointi kiihdyttää tulta sisällämme. Se näkyy meissä monella tapaa, mutta erityisesti se näkyy silmissämme. Kun olemme äärellä ääni muuttuu. Se on yksinkertaista. Selkeää, kirkasta, terävää ja voimakasta. Siitä ei voi erehtyä. Mielestäni se on meissä olevaa jumaluutta, joka haluaa esiin, luomaan maailmaan rakkauden tekoja eri tavoin.

Epäonnistumisen pelkoon liittyy aina disharmonia sisäiseen oikeaamme nähden. Katsomme asiaa eriävästä näkökulmasta totuuteemme kanssa. Ja se saa aikaan kipua. Kun halu mennä kohti suurinta iloa ylittää pelon lamauttavan vibraation, alkaa syntyä jotain mikä räjäyttää kaikki onnistumisen ja epäonnistumisen käsitteet avaruuteen. Epäonnistumisesta tulee irrelevanttia. Sillä ei ole enää valtaa, sillä fokus on kohdennettu toisaalle; maagiseen luovaan todellisuuteen.

Olen 35-vuotisen elämäni aikana tehnyt muutamia selkeitä ammatillisia muutoksia. Huippu-urheilu opetti keskeneräisyyden kepeyttä: esiin on astuttava vaikka kunto olisi vajaa. Päämäärä on oleellinen, mutta ainoastaan intensiivinen läsnäolo ja yksityiskohtien huomioiminen joka ikinen päivä luo tien. Ei ole suuria askelia, on vain pieniä. Maahan ei voi jäädä makaamaan, on noustava ylös, joka kerta. Samalla tavalla kuin näytteleminen opettaa kuuntelemaan ja kuulemaan, jalostamaan hyväksymisen ja tyhjentymisen taitoa, opettaa kuvataide näkemään vähintään yhtä väkevästi sisimmän salaisuuksia kuin heijasteista symboliikkaa. Aina voi valita uudestaan. Yhteistä näille ammateille on vähintäänkin yksi asia: Tekeminen. On tehtävä, tehtävä ja tehtävä. 
Viisaus ja kokemukset liittyvät usein yhteen. Samoin arvostus ja kunniotus; me ymmärrämme usein pienten asioiden merkityksen suurten menetysten tähden. Ja vain niiden kautta. Joku kutsuu niitä epäonnistumisiksi, joita ne myös voivat olla, itse pidän niitä onnistumisen edellytyksinä. Välttämättöminä polkuina, jotka avautuvat eteemme ja näkyvät takanamme yhtä loogisina ja irrationaalisina kuin elämän mysteeri. Kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää. Mutta hyväksyä kyllä. Mikäli halu elää rakkaudessa ja rakkaudesta tuntuu oleelliselta.
Kilpailu, vertailu, riittämättömyys, keskinkertaisuus, arkuus, varmistelu, jaarittelu, pikkunätteys, kompromissius, ahneus, vilpillisyys, valehtelu...kaikki egon ominaisuuksia. Renkinä hyviä, isäntinä helvetin huonoja.

Kaivakaa siis halunne esiin! Kuten yksi aikamme suurista mestareista on todennut: Intohimoton ihminen ei minua kiinnosta. Jospa kaikkien elämässä onkin tarpeeksi ilmaa ja riittävästi sytykkeitä, jotta roihu voisi syttyä. Sitä ennen sielullisen halun suunta on kutsuttava. Ja kun se ilmestyy, sallikaamme sen palaa! Ettemme nääntyisi lähteen äärelle. 

Elämän Tuli polttaa kaiken epäoleellisen – ja jäljelle jää vain se mikä on Totta.
Ja siinä on Kaikki.

Näihin sanoihin,
Rakkautta Syksyyn !

#herozerohero

Teksti on osa Valtioneuvoston kanslian järjestämää tapahtumaa HEROZEROHERO valtakunnallisena Epäonnistumisen Päivänä 13.10.2017.

SAA JAKAA 

Yksi Tehtävä

                        

Järjen alueelta on siirrettävä tunteen alueelle se totuus että ihmisten hyvä piilee siinä että he liittyvät yhteen, ja nyt vallitsevan väkivallan tilalle on korotettava se Jumalan, toisin sanoen rakkauden valtakunta joka meille näyttäytyy ihmiselämän korkeimpana päämääränä – siinä on taiteen tarkoitus meidän aikanamme.

 

Siteeraus on Leo Tolstoin, vuonna 1898 julkaistun Mitä on taide – yhteenvedon viimeisiltä sivuilta.

 

Silmiemme edessä on räjähtänyt kupla, kansan kokoinen sellainen. Se tapahtui välillesti Krista Kososen lausunnon tähden, mutta suurempaa kuvaa tarkasteltaessa siksi, että saavutimme kansana kulminaatiopisteen, joka mahdollisti herätyksen – kansallisen tilamme tarkemman tarkastelun. Meille on annettu puhkeamisen myötä kollektiivisesti syvempi näkökyky, joka saattaa hetkellisesti näyttäytyä eristävänä, jopa luotaantyöntävänä, mutta mahdollistaa parhaimmillaan käytettynä yhden tärkeimmistä yhteiskunnallisista havainnoista pitkään aikaan – yhdistymisen (ei yhtenäistämisen) välttämättömyyden.

Kuplan - tai kuplien - puhkeaminen lienee yksi suurimmista yhteiskuntaamme koskettaneista siunauksista pitkään aikaan.

 

 

Mitä lapsi tekee kun suuri saippuakupla puhkeaa ? Hän puhaltaa  välittömästi henkäyksen uusia taikapalloja. Kuplakeskustelussa on kyse leikistä, johon jokainen meistä on osallinen, halusipa sitä tai ei. Miksi ? Koska väreilemme hienojakoisella tasolla kuplamme mukaisesti. Toisin sanoen, jokainen meistä puhaltaa kuplistaan juuri itsensä kokoisia, näköisiä ja muotoisia palloja -kunnes kuolema koskettaa. Saippuakuplia voisikin verrata energeettiseen luonteeseemme. Me yhdymme toisiin kupliin ja muodostamme rykelmiä fokuksemme mukaisesti. Mitä suurempi energiatiheymä (tunneside) tiettyä ilmiötä ja asiaa kohtaan, sen todennäköisemmin tuo asia saapuu elämäämme - tai pysyy siinä. Me näemme sen, koska etsimme sitä. Hyvin yksinkertaista. Jopa niin yksinkertaista, että siitä muodostuu helposti sokea piste. Se vain on liian lähellä. Kunnes sekin puhkeaa.

 

 

 

Olisi universumin henkisen luonteen vastaista yrittää kieltää kuplien muodostuminen – sillä se on luonteeltaan ääretön, kaiken aikaa kasvava ja rajaton, mutta samalla sisälleen rajattomasti eri taajuuksilla väreilevää, elämää muotoileva organismi. Kaikki sen sisällä liikkuva luo kaiken aikaa uutta, eikä muuta voi. Me yhdistymme, olemme aikamme yhdessä, opimme, kasvamme, riitelemme, koemme yhdessä, kunnes jälleen muutumme, muutamme muotoamme, ymmärrämme, kasvamme lisää ja  jatkamme toisaalle yhdistyäksemme jälleen. Tätä jatkuu ikuisuuteen asti. Vain muutos on pysyvää, mutta se onkin kaiken oleellisen ydin.

 

 

Meillä on nyt ainutalaatuinen hetki käyttää tämä puhkeamisen suoma tietoisuus rakkaudellisella, (perinteisemmin ilmaistuna, rakentavalla) tavalla hyväksemme. Puhun kuitenkin rakkaudesta hyvin tietoisesti, sillä se on todellisuudessa ainoa elämää ylläpitävä voima, olimmepa siitä mitä mieltä tahansa. Ilman sitä kaikki kuplat kuolevat ennen aikojaan ja ilman todellista muutosta, kasvua. Vain rakkaus mahdollistaa todellisen muutoksen. Nimittäin kaikki se mikä ei kosketa, ei myöskään muuta ihmistä. Tämän tietää jokainen joka on joskus rakastanut.

Rakkaus muuttaa ihmisen.

 

 

Meistä jokainen kaipaa yhteyttä, kuka muuta väittää valehtelee. Kuplakeskustelun näkymättömässä ytimessä on kansallinen pyyntö, tarve syvempään yhteyteen. Usein meidän on helpointa yhdistyä pieneen yhteisöön, lähipiiriin, perheeseen, ystäviin tai erilaisiin yhteisöihin kiinnostuksen kohteista, taustasta, elämäntapahtumasta – ja tilanteesta riippuen. Mitä rohkeammin avaamme sydäntämme, sitä helpompi meidän on löytää jonkinlaista tarttumapintaa – inhimillistä ydinta – kanssamatkustajistamme. Mielemme erottelee – mutta sydän yhdistää. Siitä ovat lapset selkein esimerkki – ja jokainen meistä on joskus ollut lapsi. Toisin sanoen, sydän auki.

 

Ehkä kuplassa onkin kyse haavojen parantumisesta? Ennen kuin ne voivat parantua, ne on tunnistettava ja puhdistettava. Kestävimpänä parannuslääkkeenä toimii elävä olento, sielu joka hyväksyy, kuulee ja kuuntelee. Poikkeuksetta. Siksi tämä kupla puhkesi, jotta me kuulisimme herkemmin, näkisimme selkeämmin ja kohtaisimme aidommin. Jotta me palaisimme sinne mitä kohden kuplat meitä kuljettavat. Suurempaan yhteyteen, laajentumiseen siinä tiedossa, että jonain päivänä tämäkin kupla puhkeaa ja olemme taas astetta suurempia. Emme enää mahtuneet sinne, missä vielä hetki sitten todellisuuttamme elimme. Ajatuksemme määrittelevät todellisuuden mihin uskomme, toisin sanoen; Elät juuri nyt siinä todellisuudessa mihin uskot.

 

Tolstoi uskoi ihmiselämän perimmäisen  päämäärän olevan rakkaudessa. Ei liene sattumaa, että juuri tunteiden tulkitsijan ammattilainen, näyttelijä, oli keskeisessä roolissa kupla-ilmiön esillenostajana. Taiteen tehtävä on tuoda keskustelu rationaaliselta tasolta tunteisiin – jotta emme unohtaisi, toisiamme